Mutka Muotkalla

Tämä on tarina vaelluksesta, joka epäonnistui. Tai niin ainakin kuvittelin. Ehkä se silloin siltä tuntui, mutta ajan kuluessa se on tuntunut vain toisenlaiselta kokemukselta. Vaellus muiden joukossa, vaellus toisenlaisena tarinana.

Olin jo monta vuotta suunnitellut lähteväni Kevolle, Guivin reitille. Mieli oli tosin alkanut kaivata jo tutuille poluille Urho Kekkosen kansallispuistoon, mutta päätin, että aivan uutena kohteena Kevo olisi ensin koettava — olihan sitä niin paljon kehuttu.

Kevään 2025 aikana valmistauduin matkaan huolella. Ajankohdaksi valikoitui alkukesä ennen juhannusta. Olinkin jo ehtinyt saada viestin Urho Kekkosen kansallispuiston vatsatautiepidemiasta, eikä sinne ollut asiaa, joten löin lukkoon suunnitelmani käydä Kevolla.

Lähdin matkaan tuttuun tapaan yksin, ja päätin aloittaa retken rauhallisesti yöpyen auton suojissa yhden yön. Pysähdyin Vuotson venesataman syrjäiseen kolkkaan, täydelliseen puskaparkkiin. Vasta perille päästyäni tajusin, että satamaan johtava tie oli vanha reitti kohti Muteniaa.

Ilta oli lempeä ja valoisa. Keskiyön aurinko maalasi taivaan hennon vaaleanpunaiseksi ja kullansävyiseksi. Kömmin autoon rakentamaani pesään perhoset vatsassa. Malttamattomana odotin, mitä seuraava päivä toisi tullessaan.

Aamulla tarkistin vielä viimeiset tiedot Kevon luonnonpuistosta. Tuntui kuin olisi saanut märän rätin kasvoille: Kaikki reitit oli suljettu. Joet tulvivat, ja Guivin tuvalla oli todettu yksi tautitapaus. Oli pakko hyväksyä, että suunnitelma romahti siihen. Kaivoin repusta muut mukana olleet kartat ja ryhdyin miettimään ihan uutta vaellusta.

Muotkan suuntaan Muotkan ruoktulta

Järkevin vaihtoehto oli Muotkatunturin erämaa. Epävarmassa tilanteessa kaipasin toista vaeltajaa rinnalle jakamaan ajatuksia, mutta sain edes pienen rohkaisun vaihdettua viestit ystävän kanssa, joka oli juuri palannut sieltä. Karttoja tutkittuani ja matkan pituuksia laskeskeltuani päätin lähteä itselleni helpoimmasta lähtöpaikasta, ja suunnitella reitin matkan varrella päivä kerrallaan.

Ennen lähtöä ehdin vielä saada pankkikorttini lukkoon, mikä ei varsinaisesti helpottanut tilannetta. Selvittelin asian niin, että pystyin hoitamaan ostokset ilman korttia, tankkasin auton ja hain kaupasta aamupalaa. Sitten ei auttanut enää muu kuin lähteä.

Jätin auton Muotkan ruoktun lähellä olevalle levikkeelle. Tuuli oli navakka ja mieli maassa muuttuneiden suunnitelmien takia. Oli vaikea hyväksyä tilanne, mutta päätin silti lähteä liikkeelle.

Peltojoki

Kuljin Peltojoen vartta ja pysähdyin hetkeksi pienellä Lahtisen kämpällä. Tuuli vain voimistui. Päätin jatkaa Alimman-Harrijärven rantaan ja jäädä sinne yöksi. Lähtemisen innostusta ei löytynyt mistään. Päätin nukkua yön yli ja tehdä päätöksen vaelluksen jatkamisesta vasta aamulla.

Lahtisen kämpällä

Matkalla tuli vastaan vaeltajia koiran kanssa. He vinkkasivat suojaisesta telttapaikasta ja kertoivat, että tunturissa oli niin kovaa tuulta, ettei siellä kannattanut olla.

Matka jatkuu kohti Peltojärveä

Aamulla tuuli oli kuitenkin tyyntynyt ja aurinko paistoi. Päätin jatkaa vaellusta Peltojärven hiekkarannoille.

Oikaisin Alimmalta Harrijärveltä takaisin Peltojoen varteen polulle. Matkan varrella kuljin pienten lampien ja purojen ohi. Jossain vaiheessa polku kääntyi jyrkästi, lähes 90 astetta, kohti Peltoaivia. Polku kulki aavemaisessa tunturimittarin syömien koivujen lomassa.

 Lopulta saavuin nimetöntä järven rantaan ja pidin siinä lounastauon. Tauon jälkeen matka jatkui yli leveän hiekkakentän, josta avautui kivat näkymät järvelle. 

Peltoaivin korkeimmalle kohdalle kapuaminen eteni hitaasti mutta varmasti. Huipulla maisema palkitsi: Peltojärvi avautui laajana ja sinisenä Lähetin huipulta terveiset kotiin. 

Peltojärvi

Aloitin laskeutumisen kohti Vuomalahtea. Tässä vaiheessa olisi pitänyt pysyä tuntureilla ja seurata kuivempia reittejä, mutta valitsin toisin. Rinnettä alas oli helppo kulkea, mutta alhaalla odotti suo. Vaikka kiersin kosteikkoja parhaani mukaan, väsyminen alkoi tuntua pehmeässä maastossa märempiä paikkoja kiertäessä. Epätoivo hiipi ajatuksiin. Olin pettynyt reittivalintaani, Kevon-vaelluksen peruuntumiseen, ja nälkäisenä ja väsyneenä ihan kaikkeen. 

Veneliikennettä Peltojärvellä

Tunturimittarin syömiä puita

Saavuin vihdoin Vuomajoen rannalle. Virta näytti liian vuolaalta ja syvältä. Olin uupunut, ja joen ylittäminen tuntui mahdottomalta. Jälkikäteen sain kuulla, että vähän matkan päässä olisi ollut hyvä ja helppo kahlaamo.

Vuomajoki

Luovuin väsyneenä ajatuksesta päästä Peltojärven biitseille. Käännyin etsimään leiripaikkaa ja löysin joen lähettyviltä lopulta kelvollisen kohdan.

Harmitusta

Pysytin teltan, söin ja lepäsin hetken. Myöhemmin palasin joelle ja peseydyin parhaani mukaan, vaikka joen vuolas virtaus pelotti. Illan laskeutuessa minulla oli aikaa ajatella asioita. 

En saanut harmituksen tunteesta otetta. Viimeiset päivät olivat olleet täynnä pieniä vastoinkäymisiä, ja vaikka järki sanoi, että kaikki on hyvin, mieli ei pysynyt mukana. Olin siellä, missä halusinkin, Lapissa ja erämaassa, hyvässä säässä, omassa rauhassani. Silti en onnistunut nauttimaan hetkestä.

Sen sijaan tunsin levottomuutta, yksinäisyyttä ja selittämätöntä epävarmuutta. Vaikka mikään ei minua uhannut, ei ukkonen, nälkä tai sairastuminen, en vaan pystynyt rentoutumaan. Ahdisti. Olin kuulevina ihmisääniä, mutta ilmeisesti ne olivat vain mielikuvitukseni tuotosta. Toisaalta toivoin tapaavani sillä hetkellä muita vaeltajia, mutta toisaalta oli helpotus murehtia yksin. En ollut ehkä paras versio itsestäni sillä hetkellä. En olisi jaksanut siinä hetkessä "ryhdistäytyä".

Näitä hetkiä tulee joskus. Kun ympäristö on vieras ja keho väsynyt, epävarmuus löytää helposti tiensä mieleen. Vaikeassa maastossa kulkiessa ei tee mieli pysähtyä evästelemään ja hengähtämään, ja iltaa kohti väsymys kasvaa sellaiseksi möykyksi, että pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat ylitsepääsemättömiltä.

Harvoin näitä tilanteita on vaelluksilla sattunut. Näin jälkeen päin ajateltuna ei haittaa, että tämäkin kokemus tuli vastaan. Se oli yksi äärimmäinen, oman pään sisällä koettu hetki, josta lopulta selvisin. Ja kokonaisuutena reissusta jäi kuitenkin hyvä muisto.

Kokemus herätti paljon ajatuksia. Miksi juuri silloin kaikki tuntui niin vaikealta? Olen ihminen, jolle suunnitelmien muutokset voivat olla hankalia hyväksyä. Siksi tavallisesti teen vaelluksille useita vaihtoehtoisia suunnitelmia, polkuja ja varapolkuja, joista valita. Nyt Muotkalle lähdin täysin tyhjän päälle, ilman totuttua varmuutta ja ilman reittejä mielessäni. Ehkä siinä oli yksi syy, miksi en osannut suhtautua tilanteeseen rauhassa. Olin tottunut hallitsemaan ainakin osan asioista, ja tällä kertaa minun piti vain luottaa siihen, että pärjään. 

Paluu nimettömälle järvelle ja lopulta autolle

Aamulla olisin periaatteessa voinut vielä etsiä uutta ylityspaikkaa joesta, mutta olin jo henkisesti luovuttanut. Ajatus autolle palaamisesta tuntui tuolloin ainoalta ratkaisulta — ja nyt jälkeenpäin se tuntuu suorastaan hullulta. Aikaa olisi ollut vaikka kuinka, eikä mikään olisi estänyt minua jatkamasta rauhassa.

Lähdin siis jälleen kiertämään kosteikkoja ja nousemaan Peltoaivin rinnettä, tällä kertaa läntistä puolta, kiertäen korkeimman kohdan. Matka tuntui pitkältä, mutta tunturin rinnettä pitkin oli helppo edetä. Pysähdyin hetkeksi kalliolohkareiden suojaan syömään, ja levon jälkeen jatkoin kohti peltomaista tunturin lakea. Horisontissa tummeni sadepilvi, ja huipulle päästyäni alkoi pisaroida.

Päätin suunnata kohti sitä pientä, tuntematonta lampea, jonka rannalla olin edellisenä päivänä pitänyt lounastauon. Huipulta oli helppo hahmottaa, mistä kannattaa laskeutua. Matkalla yritin katsella muita mahdollisia leiripaikkoja, mutta maasto oli enimmäkseen muhkuraista ja pusikkoista. Pysähdyin hetkeksi pienen puron varteen pitämään sadetta — paikka olisi ollut ihana leiriytymiseen. Puro laski pieneen altaaseen. Se oli kuin pieni tunturien oma spa‑osasto. 

Spa

Mutta koska kello ei ollut vielä paljon, päätin jatkaa kohti varmaa leiripaikkaa. Silloin toi turvallisuutta nähdä lammen rannalla myös muita yöpyjiä, vaikka en olisikaan missään tekemisissä heidän kanssaan.

Nimetön järvi tai lampi

Lammen rannalta valitsin kaikkein syrjäisimmän paikan. Sade oli jo kiihtymässä, joten pystytin teltan nopeasti ja vetäydyin sen suojaan. Vietin rauhallisen illan ja yön jo hieman paremmalla mielialalla. Olihan päivä ollut ihan mukava patikoidessa tuntureilla.

Aamulla vesisade jatkui. 

Mietin vaihtoehtoja: Joko kulkisin suoraan autolle tai tekisin vielä pienen koukkauksen tuntureille, kun  sade taukoaisi. Nyt jälkikäteen ajateltuna olisi ollut hienoa valita tuo jälkimmäinen, antaa reissulle vielä yksi mahdollisuus. Mutta silloin mieli oli jo matkalla pois, ja päätin palata autolle.

Peltojoki

Mitä lähemmäksi autoa pääsin, sitä enemmän teki vielä olla yksi yö matkalla. Mutta se hetki oli todellakin jo ohi. Peli oli pelattu jo monta erää sitten. Saavuin autolle, ja sen myötä alkoi toisenlainen retki: Käänsin auton keulan kohti pohjoista, Tenon tietä ja uusia tarinoita.