Hetta - Pallas - Syksystä talveen

11.3.24





Hetta - Pallas retkeilyreitti on Suomen vanhin merkitty vaellusreitti ja on sitä luonnehdittu myös Suomen kauneimmaksi. Pallaksella olen käynyt vuonna 2017 viikon mittaisella ruskaretkellä, jolloin teimme porukalla päiväretkiä. Ihastuin seutuun ja Pallaksen tuntureiden pehmeisiin piirteisiin. Viikko oli sateinen ja sumuinen, mutta välillä näin pilkahduksia kaukomaisemista ja ruska hehkui auringon pilkahdellessa kuurosateiden välillä. Tällä kertaa tuli nähtyä muutakin kuin vain ruskaa ja sadetta.


Hetta - Pallas vaellus jäi sillä erää tekemättä polvivaivojen takia ja myöhemmin olen vähän arastellut lähtemästä sinne sen suosion vuoksi. Mutta nyt, syksyllä 2023 sopivan tilaisuuden tullessa käsille, päätin lähteä viikolla 38 tälle polulle. Ajattelin, että minulla on jo sen verran kokemusta, että osaa sulkea mahdollisen ihmispaljouden aiheuttaman ahdistuksen pois ja pystyn nauttimaan matkan teosta, maisemista ja leirielämästä ihan omassa kuplassa. Ns. Luiron kierrokselta minulla oli hyviä kokemuksia ihmisten kohtaamisista ja se mielessä lähdin patikoimaan Hetasta Pallakselle.

1. Päivä: Hetta - Pyhäkeron tupa

Polun päähän pääsin venekyydillä sunnuntaina17.9.2023 iltapäivällä noin kahden aikaan. Vettä satoi sen verran, että laitoin kuorivaatteet päälle. Sääennustus näytti tiistaille ja keskiviikolla erittäin huonoa säätä. Oli vesipisaraa, räntäsadetta ja lunta tiedossa. Lämpötila seilasi nollan molemmin puolin. Laskeskelin ehtiväni sen huonoimman sään alta pois ainakin Nammalakuruun ja minulla olisi siinä yksi päivä varaa pitää luppopäivää, kunhan olisin torstaina Pallaksella.


 

Saavuin Pyhäkeron autiotuvalle mukavasti niin, että ehdin vielä kahvion ollessa auki siemaisemaan juomat, piirakat ja munkit huiviin. Juttelin kahvilan pitäjän kanssa suunnitelmistani ja päätin jäädä ensimmäiseksi yöksi Pyhäkeron autiotuvan pihapiiriin. Hienoista hienoin telttapaikka löytyi vähän kauempaa ja sopivasti se oli kumpareen päällä, jonne ei yön kylmä ilma päässyt nousemaan helposti.

Illan mittaan muitakin vaeltajia kerääntyi telttoineen, mutta leirit kohosivat etäämmälle. Nautin omasta rauhasta sen jälkeen, kun olin iltaruuan käynyt valmistamassa tuvassa. Vastapainona yksinololle olen alkanut nauttia myös tuntemattomien ihmisten seurasta. Se tuntuu hyvältä, että erilaisista taustoista, iästä, sukupuolesta, koulutuksesta, kansallisuudesta jne. kaikilla on jokseenkin samat intressit ja ainakin yksi mielenkiinnon kohde. Se tuntuu hyvältä, kun saa olla oma itsensä ilman muiden odotuksia ja ennakkokäsityksiä, voi kertoa itsestään mitä haluaa tai olla kertomatta. Sitten voi vetäytyä oman teltan rauhaan ja onnelliseen yksinäisyyteen, kun siltä tuntuu.

2. Päivä: Pyhäkerosta Pahakuruun

Aamulla olin hyvissä ajoin rinkka selässä matkalla Pyhäkeron yli kohti Pahakurua. Sää näytti koko päivälle aurinkoista, joten parinkymmenen kilometrin päiväetappi ei tuntunut pahalta. Keskiviikon sää oli edelleen ennusteessa erittäin sateinen.

 

Pyhäkerolle nousu oli, no nousujohteista. Tuuli oli navakka, enkä siinä viimassa halunnut turhia pysähdellä. Hyvällä säällä tunturin laelta on kuulema mahdollista nähdä Norjan lumihuippuisia vuoriakin, mutta niitä ei tällä kertaa näkynyt. Laella oleva risti oli vielä pystyssä. Vaelluksen jälkeen kuulin, että se oli katkennut tulevien päivien myrskyssä. 

 

Huipun jälkeen tuuli taas vähitellen hiljeni ja kulkeminen oli joutuisaa alas kuruun. Sioskurussa olikin täysi tohina päällä, kun porukkaa oli lounastamassa ja yöpyneet tekivät lähtöä. Tällä vaelluksella olin varannut lämmitettävän ruuan myös lounaalle, joten keittelin linssikormaa tuvassa. Tuvassa oli lämmin tuulisen ulkoilman vastapainona ja ruuan jälkeen oli vähän vaikeuksia lähteä taas tarpomaan. Seuraava leiripaikka olisi ollut Tappuri, johon eräskin beaglen kanssa kulkeva mies kertoi menevänsä. Tappurin kohdalla katselin kelloa ja päätin jatkaa matkaa. 

Kello oli sen verran vähän, että pysähdyin Tappurin ja Pippokeron maisemiin. Kaivelin sipsipussin rinkasta ja pötkähdin vaivaiskoivujen sekaan pehmeään varvikkoon.  

 

 

 

Pallastunturit alkoivat häämöttää horisontissa. Yritin ikuistaa valokuvaan maiseman kauniit värit: punaruskeaa, violettia, vaaleanpunaista. Edessä avautuvat suon yli häämötti lopulta seuraavan yön leiripaikkakin: Pahakuru. Otin matkalla virtaavasta purosta vettä, sillä Pahakurun juomaveden ottopaikka oli kuulema hankala. 

 

Pahakurussa oli kaksi telttaa pystyssä, joten katsastin rauhassa telttapaikat ja valitsin sen parhaimman. No, kaikki olivat hyviä, yhtä tuulisia ja kaikilta paikoilta oli näköala Pallastuntureille. Oli huimaa katsoa niitä ja ajatella, että huomenna on kavuttava sinne ylös. Huh huh!




Illalla pilviä kerääntyi tuntureiden päälle ja aamulla kaikki olivat sumun peitossa. Sääennustus pysyi samana eli sadetta, räntää ja lunta oli luvassa. Yritin aamulla kiirehtiä lähtöä, jotta ehtisin mahdollisimman pitkälle ennen kuin pahin sade alkaisi. Söin tukevan aamupalan, jotta matkalla ei tarvitsisi monesti pysähtyä syömään. Etappi Pahakurusta Nammalakuruun on muutenkin haastava, jossa nousuja ja laskuja todellakin on.

 

3. Päivä: Pahakuru - Nammalakuru

Nousu Suastunturiin Hannukurun jälkeen tuntui pitkältä. Alkumatkassa oli paljon märkiä kohtia, joten kengätkin taisivat kastua. Sukkina oli goretex-sukat, jotka vielä siinä vaiheessa tuntuivat kuitenkin lämpimiltä. Suastunturin päällä kasvoi tunturikoivuja ja edessä näkyvä Lumikero erottui vähän pelottavanakin edessä. Toivoin hartaasti, ettei lumisade alkaisi vielä. Tuuli oli kylmä, mutta muuten varusteet olivat ihan ok, mutta lämpimämpiä hanskoja kaipasin. Olin varannut mukaan lasten peruskurarukkaset, mutta alla olevat merinovillahanskat olivat hitusen liian ohuet.

Suaskurun kodalla kohtasin jälleen ihmisiä lounastamassa. Muutamat ihmiset alkoivat jo näyttää tutuilta. Heitin loput nakit kodan tulisijan ritilälle paistumaan ja jatkoin aika nopeasti matkaa syötyäni.

Lumikeron rinteessä sade alkoi sakenemaan ja loputtoman nousun jälkeen saavuin tunturin laelle. Alkoi olla jo vähän kylmä, joten nopean valokuvauksen jälkeen päätin, etten edes yritä etsiä laella sijaitsemaa geokätköä. Tuntui siltä, että oman turvallisuuden nimissä on parempi jatkaa sitkeästi matkaa.


 

Jostain syystä minulla oli mielikuva, että Lumikerolta laskeuduttua seuraavaan kuruun, saavutaan Montellinmajalle. Mutta ei. Edessä oli vielä Lumikurun jälkeen nousu Vuontiskerolle ja vasta sitten laskeutuminen alhaalla kurussa sijaitsevalle kodalle. Lumikurussa oli pariskunta koiran kanssa pitämässä taukoa. Minäkin pysähdyin hetkeksi haukkaamaan jotain, sillä energiat alkoivat olla vähissä. Lunta oli jo alkanut pakkaantumaan rinkan toiselle sivulle, kengät olivat märät ja kylmä nipisteli varpaissa ja sormissa. Naama ja silmälasit olivat märät rännästä.

Kuljin koirapariskunnan perässä Montellinmajalle. Polku hahmottui jotenkin lumen alta ja piti olla varovainen kivikoissa. Oli helpompaa, kun oli useampi hahmottamassa reittiä.

Saapuessani Montellin kodalle, siellä oli käynnissä jonkinlainen käännytystyö. Monet olivat keskeyttämässä vaellusta ja olivat tilanneet kyytejä Vuontispirtille. Montellista Vuontispirtille oli kävelymatkaa noin viisi kilometriä. Vaelluksen jatkamista kyseenalaistettiin järjettömänä ja vaarallisena. Itsekin hätäännyin, että pitääkö siinä ruveta soittelemaan kyytiä ja varata hotellia, sillä olin päättänyt joka tapauksessa jatkaa matkaa Nammalakuruun ja olla siellä pari yötä, ennen kuin mietin, miten loppureissun teen.

Nammalakuruun oli kuitenkin muitakin menossa, joten tunsin että pystyn jatkamaan vaellusta turvallisesti sen hetkisestä huonosta ilmasta huolimatta ja väsyneenä. Olinhan tämän sään jo ennakoinut, vaikka lämpimät hanskat olivat jääneetkin matkasta. Ymmärrän keskeyttäneitä, että he tekivät varmasti omalta osaltaan oikean ratkaisun, sillä täysin kesävermeissä olisi ollut vaarallista jatkaa matkaa. Itse olin tyytyväinen siihen, että olin tehnyt oikeita ratkaisuja ja matkalla harkitsin myös keskeyttämistä ja mietin, kuinka selviän seuraavat päivät. Olinhan jo ennen vaellukselle lähtöä miettinyt vaihtoehtoja reitin ja yöpymispaikkojen suhteen.

 

Tuvan jo häämöttäessä lumisateen seassa huokasin jo helpotuksesta ja maltoin pysähtyä ottamaan muutaman valokuvan. Montellinmajalta lähdin parin muun vaeltajan kanssa samaa matkaa, mutta jättäydyin heistä jälkeen. Mutta minua odoteltiin jossain kohdassa ja vaikka vähän hävetti hidas etenemiseni, tuntui hyvältä kokea se, että vaeltajat pitävät toisistaan huolta. Lumikeron rinteelläkin ohi menevä vaeltaja pysähtyi kysymään, onko kaikki hyvin. Etenin hitaasti jatkuvasti pysähdellen lievän hengenahdistuksen takia.

Nammalakurussa on samassa rakennuksessa varaus- ja autiotupa ja tupien keskellä yhteinen eteinen ja kuivaushuone. Tuvassa oli hyvin tilaa ja vaihdoin heti kuivat vaatteet ja ripustelin märät kuivamaan. Valmistin nukkumapaikan alalaverille ja lämpimän ruuan syötyäni, sukelsin makuupussin lämpöön. Meitä oli autiotuvan puolella noin kymmenen henkeä ja toiset kymmenen olisi vielä mahtunut lavereille. Varaustuvan puolella oli myös vajaata.


 

4. Päivä: Nammalakuru

Vietin suunnitelma B:n mukaisesti kaksi yötä autiotuvan suojissa. Osa porukkaa pysyi samana, jotkut vaeltajat uhmasivat lumimyräkkää, ja jatkoivat matkaa Pallakselle. Minä olin oikeastaan enemmän kuin tyytyväinen tähän ratkaisuun, sillä olen kaivannut vaelluksilla kiireetöntä joutenoloa. Nyt sain tilaisuuden pakollisten leiritoimien vastapainona nukkua pitkään, nukkua päiväunia ja latailla akkuja, kuunnella äänikirjaa, löhöillä jouten, tehdä lumiukko ja laahustella muuten pihalla tehden ehkä vähän lumitöitä. Samalla tutustui muihin vaeltajiin, vaikka aika omissa oloissa kaikesta huolimatta viihdyin.


Jos tämän reissun kohokohtia oli nähdä upea ruska huikeissa tunturimaisemissa ja ensilumen tulo toi sopivaa jännitystä ja haastetta, koko taivaan yli leimahtaneet revontulet olivat piste iin päälle. Taivaalla näkyi ensin himmeä, vaalea kaari. Hetken päästä vihreät juovat täyttivät taivaan. Revontulet tanssivat yhtenäisenä aaltoliikkeenä, luoden lumoavan näytelmän. Vihreiden valojen leikki sai aikaan henkeäsalpaavan tunnelman, kuin olisi astunut satuun, missä luonto ja taivas sulautuvat taianomaiseksi taideteokseksi. 




5. Päivä: Nammalakurusta Vuontispirtille

Viimeisenä aamuna sää näytti kirkkaalta, eikä lunta ei enää tuiskuttanut. Päätimme kuitenkin porukalla, ettemme lähde yrittämään Nammalakurusta Pallakselle, vaan palasimme ensin Montellinmajalle ja siitä lähdimme kohti Vuontispirttiä. Ratkaisu oli ainakin itselle aivan oikea, sillä lunta oli kertynyt paikka paikoin todella paljon. 


Nautin tästä viimeisestä etapista, sillä tämä oli vasta toinen kerta, kun olin lumisessa tunturissa, jos pikainen Riisitunturissa käynti talvella lasketaan mukaan. Eteneminen oli kuitenkin suht' helppoa, vaikka välillä joutui vähän syvemmässä hangessakin tarpomaan. Osittain sai kävellä kelkkauraa pitkin, kun Metsähallituksen miehet ajelivat kelkoilla katsastamassa reitin ja tuvat myräkän jäljiltä.


Reissu päättyi onnellisesti Vuontispirtille ja sieltä sain vielä kyydin hotellille Ylläkselle.


 





2 kommenttia :

  1. Mahtavat kuvat! Ihan postikortti ainesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! mahtavat olivat maisemat, niin sai matolaatikollakin kivoja kuvia :)

      Poista

Blogin instagram