"Nytkö ne suuruudenhullut savolaiset ovat keksineet, että heillä on vuoria?" naureskeli työkaverini, kun kerroin meneväni kolmen vuoren vaellukselle Etelä-Konneveden kansallispuistoon. Aivan tuulesta temmattua vuorinimitykset alueen jyrkkäpiirteiselle maastolle ei ole, sillä mäet ovat muinaisten vuoristojen juuria, kovaa graniittia, jotka ovat aikojen kuluessa kuluneet mataliksi.
Heinäkuun loppupuolella 2022 loman viimeiselle viikolle säätiedotus ennusti hyvää retkeilysäätä. Tähdet sattuivat muutenkin kohdilleen, niin ajattelin viettää rennon kahden yön vaellusreissun yhdistettynä geokätköilyyn. Savon ja Keski-Suomen kartta oli vielä aika "punaisena".
Ja se onnistui! Vaikka menkat alkoivatkin yllättäen heti menomatkalla ja suojien kanssa oli kaikenlaista unohdusta, nukuin hyvin ja tunsin todella rentoutuvani. Päivämatkat olivat lyhyet, joskin todella rankat ja leirielämään jäi nyt paljon aikaa. Tunsin jotain erillaista, mitä esimerkiksi Lapin vaelluksilla en ole tuntenut. Jotain helpottavaa, stressin laukkeamista, jännityksien purkautumista. Tuntemusteni tueksi käytän Oura-sormusta ja se ilmoitti, että nukuin hyvin, leposyke ei ollut korkea ja lepohetkiä oli riittävästi. Ehkä minulle sopii paremmin tälläiset todelliset löysäilyreissut, joissa pääpaino on leirissä haaveilu.
Vuori-kalaja - Keskisalmi
Jätin auton Kalajan pysäköintialueelle (osoite:Törmälän metsätie 136, Rautalampi. Auton navigaattori ei tunnistanut tätä osoitetta, Googlemaps löysi. Tien päähän, Törmälän kurssikeskuksen pihaan, jossa on myös pysäköintipaikkoja, pääsee osoitteella Konnekoskentie 552, Rautalampi.) Kalajalla on tilaa noin 50 autolle ja juuri sen verran siellä autoja olikin vielä myöhään iltapäivällä.
Kalajanvuori ja Kituvuori
Sen verran oli joustavat suunnitelmat, että annoin oman voinnin määrätä tahdin. Jokamiehenoikeudella Etelä-Konneveden kansalispuistossa saa yöpyä missä vain. Kolmen vuoren vaellus suositellaan kierrettäväksi vastapäivään, mutta päätin heti alkuun käydä alueen korkeimmalla huipulla eli Kalajalla. Sinne meninkin myöpäivään ja kävelin koko polun vuoren toiselle puolen. Vuoren huipulla on useampi näköalapaikka ja hienoja kallioita. Olipa siellä jäänteet kolmiomattaustornista, jotka aina kiinnostaa näin maanmittausalan ihmisenä. Nousta kyllä saa ihan urakalla, varsinkin noin 10 kg painavan rinkan kanssa. Mutta eihän minulla ollut kiire.
Polku on hyvin merkitty ja vuorelta alas päästyäni jatkoin matkaa kohti Keskilahtea. Polku kulki enimmäkseen metsässä kivikkoista ja juurakkoista polkua pitkin, mutta myös hiekkateitä pitkin. Kituvuori ohitetaan nousematta sen päälle.
Keskilahti
Matkalla viimeistään kävi selväksi, että tasaisen telttapaikan löytäminen voi olla haasteellista. Nuotiopaikalla oli ihmisiä, mutta näin vain yhden teltan pystyssä. Monet kiertävät koko lenkin päiväselti, joka ei hyväkuntoiselle ja kevyen repun kanssa varmastikkaan ole mikään mahdottomuus. Itse tuskin jaksaisin ilman kärsimystä, suunnatonta käyrien nousemista ja ketutusta loppumatkasta.
Paikka oli ihana! Valitsin leirini paikaksi yhden teltoille rakennetun lavan. Konnevesi kimalteli auringossa puiden takaa alhaalla. Paikka oli sopivasti muiden katseilta piilossa, pieni tuulen vire kävi eikä ötököitä ollut yhtään. Sain tunneliteltan viriteltyä lavan päälle ylimääräisillä telttanarun pätkillä. Hyvä puoli lavoissa on, että teltan saa suoraan, no nämä olivat vähän vinossa, mutta kun laitoin tyynyn korkeampaan päähän, niin oli ihan hyvä. Lisäksi lavan päälle jäi tilaa ja sen reunalla oli hyvä istua.
Rantakin oli hyvin kivikkoinen, mutta löysin paikan, josta pääsi kastautumaan veteen. En oikein uskaltanut lähteä uimaan, sillä pelkäsin iskeväni jossain vaiheessa polveni isoihin kiviin. Jonkinlainen laituri oli melojille, olisiko sen kautta uiminen onnistunut paremmin?
Nuotiokehässä oli jo tulet, mutta pilkoin vähän lisää puita ja menin paistamaan iltaruuaksi makkarat. Se olikin mukava poikkeus, sillä harvoin makkaraa retkilläni nykyään on. Mutta vähän hankalaksi on tehty puiden saaminen nuotioon! Puita oli kyllä rankoina ja hakkuupölkky, mutta ei ollut kirvestä eikä sahaamisen avuksi sahapukkia. Pilkkomiseen oli kyllä nykyaikainen vekotin, jolla sai halottua, mutta vaikutti siltä, että varustelu oli jäänyt vähän kesken. Vai onko tarkoitus säästää? Ihmettelen kyllä sitä, sillä joihinkin paikkoihin viedään säkkitolkulla valmista pilkettä.
Mutta pienet oli murheet sinä iltana. Telttapaikalleni näkyi auringonlasku, jonka jälkeen olikin hyvä käydä unille.
Keskisalmi - Enonranta
Seuraavana päivänä jatkoin matkaa kohti Enonrantaa. Maasto oli samanlaista kivikkoista ja juurakkoista kuin alkumatkakin. Tiukin nousu oli Loukkuvuorelle, mutta merkittyä näköalapaikkaa ei vielä tällä etapilla ollut. Oikaisin suoraan leiripaikalle, jossa oli todella aikaisin.
Kiersin katselemassa kaikki mahdolliset telttapaikat. Niemessä on parille teltalle kivituhkalla tasoitetut paikat, toinen oli jo varattu riippumattoretkeilijällä. Keskellä kaikkea oli yksi lava kuin näyttämönä ja toinen lava keittokatoksen läheisyydessä, metsän reunassa. Keskeneräisiä lavoja oli kasassa. Muuten maasto oli muhkuraista ja kivikkoista, mutta kyllä sinne yksi teltta näytti olevan pystyssä. minä valitsin sen metsän reunassa olevan ja se olikin ihan hyvä. Ei niin näkyvällä paikalla, mitä ensin kuvittelin.
Teltta pystyyn ja lounasta massuun. Pakkasin pienen päivärepun ja lähdin kiertämään kävelemättä jäänyttä osuutta Kaivannonniemen ja Louhulahden suuntaan. Sieltä löytyy hyviä leiripaikkoja, jos haluaa aivan omaa rauhaa, eikä tarvitse mitään retkeilyrakenteita. Sileältä rantakalliolta olisi löytynyt ehkä hyvä uimaan lähtöpaikkakin.
Koko kansallispuisto oli täynnä kypsiä mustikoita. Mustikoita oli paljon ja ne olivat isoja. Keräsin niitä aamupalaksi, koska mukana oli varmaan ekaa kertaa kaurapuuroa.
Palattuani Enonrantaan, kävin räpiköimässä järvessä. Ranta oli tässäkin tosi hankala eikä laiturilta ollut tikkaita. Pystyin kuitenkin peseytymään hyvin.
Enonranta - Vuori-Kalaja
Aamulla nukuin ilmeisesti pitkään, koska kaikki muut, yhtä telttakuntaa lukuunottamatta, olivat jo pakanneet rinkkansa ja jatkaneet matkaa. Polku jatkui edelleen kivikkoidena ja korkeusvaihteluita oli paljon.
Loukkuvuori
Jonkin matkaa kiivettyäni, saavuin Loukkuvuoren näköalapaikan kyltin luo. Jätin rinkan siihen odottamaan ja ilokseni matka jatkui tasaisena, ei yhtään kiipeämistä! Näköalapaikalla oli hyvät maisemat, ehkä ne parhaimmat koko tällä vaelluksella. Ajattelin, että kolmen vuoren vaellus on kuin Kolin Herajärven kierros tiivistettynä. Vaikka eihän sitä Ukko-Kolin näköalaa mikään voita!
Loukkuvuoren infotaulussa on selitetty hyvin alueen geologiaa: "Loukkuvuorella
kilpikaarnaisten mäntyjen, kelojen ja laajojen jäkälikköjen alla
kallioperässä uinuu ikivanhaa graniittia. Suomen kallioperä on vanhinta
koko Euroopassa ja Rautalammin kallioperä muodostui jo kaksi miljardia
vuotta sitten. Myöhemmin vuorten poimuttumisen yhteydessä kallioperään
syntyi kapeita ruhjevyöhykkeitä ja murroslinjoja. Ne näkyvät yhä
maisemassa Enonniemellä ja sen eteläpuolella, missä saaret ja lahdet
ovat monin paikoin rannoiltaan jyrkkiä ja mäkisiä. Sittemmin muinaiset
vuoret ovat madaltuneet ja Fennoskandian kilpi, jolla Suomi sijaitsee,
on vaeltanut päiväntasaajan lämmöstä pohjoisille leveyksille. Muistona
noilta ajoilta kallioperästä voi löytää lämpimien merien korallien ja
pienten levien jäänteitä."
Palasin polulle ja jatkoin taas jonkin aikaa, kun saavuin taas vähän korkeammalle kalliolle. Päivä oli todella lämmin ja metsän siimeksessä itikat olivat kimpussani. Ihana tuulen vire kävi kallion laella ja siellä oli kuin taukopaikkaa varten aseteltu isot kivet. Istahdin toviksi syömään viimeiset pähkinät ja suklaat.
Vuori-Kalajan rannalla oli jonkin verran ihmisiä. Aika ihana paikka tulla viettämään hellepäivää! Täällä oli laiturille asennettu tikkaat uijia varten. Veteen päästyäni olin kuin taivaassa. Vaikka olen melko kylmän arka, 30 m syvyinen lampi tarjosi ihanan viileän kylvyn hellepäivän patikan päätteeksi.
.png)
Lähetä kommentti